Vuonna 2021 limisaumapuuveneet pääsivät UNESCON maailmanperinnön kohteeksi. Minulla olikin jo tuolloin 60-luvulla rakennettu Stomta-jolla, joka kantaa nimeä Drottningen. Veneen tarina on oman blogipostauksen arvoinen, mutta tärkeintä on, että tämä puinen unelma on minulle rakas. Veneen joka vuotinen keväthuolto (tai koko vuoden kestävä huolto oikeastaan) on ollut vahvasti minun isäni hallinnassa, ja olen monta kertaa pyrkinyt osallistumaan, joskus onnistuen enemmän, joskus vähemmän. Tänä keväänä olin viikon etätöissä Vänössä, vanhempieni luona. Ja viikon aikana kunnostin veneen pohjaa ja pintaa. Tämän jälkeen veneeseen pumpattiin merivettä, jotta laudat saisivat imeä vettä ja turvota, tukkien halkeamia mitä talven kuiva oli saanut aikaan, niin kuin joka vuosi.
ENNALTA ARVAAMARTTOMAT VEDET
Työ on hidasta ja meditatiivista. Mietin kaikkia ennen minua veneen omistaneita ja samalla mietin myös sitä, miten kuiva talvi oli ollutkaan. Vuoden 2025-2026 talvi oli ennätys kuiva, mediassa vilahtelivat kuvat Saimaan alhaisesta veden pinnasta, ja töissäni Aurajokisäätiöllä totesimme keväällä, että veden määrä myös meidän joessamme oli todella vähäinen, kevät tulvat jäivät tulematta. Lunta satoi talvella vähän ja vettä ei ollut jäätynyt maahan. Kuivaa.
Sään ääri-ilmentymät kuten kuivuus ja rankkasateet johtuvat ilmaston lämpenemisestä. Emme pysty ennustamaan säätä, ja äärioloihin pitää alkaa valmistautumaan ajoissa.
Veneeni kuitenkin turposi niin kuin sen piti ja saimme sen vesille. Laitoimme sen satamaan odottamaan kesän retkiä. Samassa satamassa veljelläni on oma työveneensä, jonka kanssa hän liikkuu päivittäin. Hyvää käytäntöä onkin ollut, että hän, ja muut satamassa liikkuvat, tarkistavat siellä olevat muiden veneet, ja eräänä päivänä alkukesästä, kun hän tuli satamaan oli Drottningen täyttynyt vedestä. Pumppu oli lakannut toimimasta ja pienistä halkeamista tullut vesi oli täyttänyt veneen ja upotessaan se oli ottanut sisään aina enemmän kuivista halkeamista. Onneksi satamassa ei ollut syvää, ja vene makasi pohjalla vaikkakin vielä vedenpinnan yläpuolella. Niin veljeni haki pumpun, tyhjensi veden ja sai lopulta veneen nostettua takaisin telakalle. Sitä seurasi viestit ja soittelut minun ja isäni kanssa.
Katastroofin aineet
Siinä oli kaikki katastrofin ainekset. Isäni kirosi. Hän on jo pari kertaa heittänyt ilmoille veneen lasikuiduttamisen, johon olen vastannut kieltävästi. Itse olin keväällä jutellut tutun veneveistäjän kanssa, että voisiko hän katsoa, jos puuosia pitäisi vaihtaa veneessä. Molemmat ovat kalliita ja hankalia toimenpiteitä, joita haluan välttää. Samalla joka kevät on mietityttänyt minua, jos tämä onkin se viimeinen kesä, jolloin Drottningen jaksaa minun aina liian harvoja kesäretkiäni. Nyt uppoaminen saattoi myös rikkoa koneet ja sähkökäynnistyksen ja selkeästi myös pumpussa on jotain vikaa. Isäni alkoi käydä läpi osia ja selvittämään uppoamista.
Ilmastomuutoksen keskellä koemme paljon samoja tunteita. Epävarmuutta, aluksi siitä mikä sen aiheuttaa ja sitten, miten korjataan ne suurimmat ongelmat mitkä jatkavat lämpenemistä. Sormen osoittelu ei tässäkään johda mihinkään, vaan jokaisen on mietittävä mitä voit tehdä itse asian eteen. Samalla on huomattava, että tilanne on nyt tämä, ja on aika alkaa miettimään miten me voimme ihmisinä auttaa itseämme ja muita luonnon kappaleita sopeutumaan tähän tilanteeseen.
Vanhan veneen pelastamiseen kuuluu myös hyväksyminen, että se on vanha vene. Sen puuosat ovat koetuksella, kun niitä turvotetaan ja kuivataan vuodesta toiseen. Moottorin kuluminen on normaalia. Isäni osti veneeseen uuden pumpun, ja korjasi vähän akkujärjestelmää. Sitten hän turvotti venettä uudestaan, ja saimme sen virkenemään taas.
Ja vaikka vaihtaisin osat tai lasikuiduttaisin veneeni, niin se olisi kuitenkin vanha veneeni.
Ei kuitenkaan ihan vielä.
